Syke

Tänään mietin elämän sykettä.

Aamulla. Harmaassa, sinertävässä valossa maaten, paikallaan, liikahtamatta. Ettet havahtuisi siinä vieressäni, kainalossani. Nuuhkin pehmeitä hiuksiasi, imen itseeni lohdullista lämpöäsi. Olet siinä, olet minun, olet itsesi, olet täällä. Keskityn aistimaan sykkeesi, sen, jota kuuntelin ja jonka tunsin itsessäni silloin, kun olimme vielä yhtä. Sen, jonka puolesta pelkäsin. Sen, jonka puolesta taistelin. Sen, joka luomisensa, sieluuntumisensa jälkeen, yllätti meidät kaikki ja sai maailman mullistumaan. Sen sielun sykettä, joka päätti tulla tähän maailmaan, tähän perheeseen, minun pojakseni, kainalooni nukkumaan. Sen minä nyt tunnen, tässä sängyllä, sykkyrällä, sinussa ja minussa, yhtenä erillisyytenään, kaiken perustana. Sen vuoksi on hyvä nousta tähän päivään, tähän elämään.

Kävellessä. Se sai minut pysähtymään. Vielä vähän sairaana, viikon sisällä olleena, puuskutus ja jyskytys jumputtavat joka solusta ihon läpi. Korviani kuumottaa, meteli on valtava. Pysähdyn. Kiitos, ajattelen puuskutusten väliin. Kiitos taas, ja hengitän. Ohimoita pakottaa, jalat tuntuvat heikolta. Kiitos, kun pysäytit ja muistutit. Elän ja olen, minä sykin. Lujaa ja vahvasti edelleen, vaikka välillä tuntuukin, että en enää osaa eikä voimia ole.

Metsässä. Polun varrella tuli tunne. Katsoin ylös ja kuuntelin. Aluksi ei juuri mitään, mutta kun virityin itseni ulkopuolelle vastaanottamaan, se alkoi. Elämä. Ääni. Voima ja vauhti. Yhtäkkiä ympärilläni kuhisi, parveili. Minulle laulettiin, huudettiin jopa. Yksi intoutui rääkkymään, menetkös siitä ajatuksinesi, päästä ne vapaiksi tuuleen. Rungoilla kiipeiltiin, ilmassa suihkivat yksinäiset, muutamat mokomat lemmenvietit jo mielessään. Hengitin, katsoin. Hengitin. Kuuntelin ja lopulta myös kuulin. Siellä se liikkuu; sama elämänvoima, sama virtaus, yhtäläinen uusiutumisen kyky talven jäljiltä, talven varjossa. Sama syke minussa ja heissä. Siipien kahinassa, lennon kaaressa, puiden huminassa, tippuvien pisaroiden äänessä. Yläpuolellani shamaanin rummutus haavan kyljessä taustoittaen rytmillään tätä kaikkea. Tikka mokoma, sinäkin.

Mitä kauemmin kuuntelen, mitä tarkemmin tajuan ja enemmän avaudun, sitä vahvemmin synkronoidun tähän kaikkeen. Jaloistani kasvavat juuret, käsistäni silmut. Ja mielestäni, mieleeni saapuu valo.